Viime vuosi oli minulle raskas. Sairastuin uupumuksen kautta syvään masennukseen. Yritin sinniä aluksi yksin ja sinnitellä töissä – mutta hallitsettomat itkukohtaukset ja levottomuus sekä unettomuus pakottivat soittamaan tk : hon , josta kautta vyyhti pikkuhiljaa alkoi purkautua. Ensin hoitajalle, sitten lääkärille, lääkitykset ja elämän kartoitus ja lopulta erikoispsykiatrin arvion kautta lopulta muutaman kuukauden sairaslomalle ( mitä vastaan pitkään taistelin) sekä psykoterapian aloitus – siitä sitten osa-aikaisena takaisin yrittäjäelämään. Noin pääpiirteittäin. Yli vuosi on nyt tuosta raskaimmasta ajasta ja vasta nyt alkaa tuntua, että elämä näyttää pikkuhiljaa värejään ja toivo alkaa tarttua takin kaulukseen. Ja se tunne on aivan äärettömän ihana.
Paljon on tapahtunut sisäisesti vaikka päällisin puolin mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. On ollut hyvä tutkiskella sisäistä minuutta ja tehdä muutoksia mielen ja sydämen kautta. Elämään on tullut lisää vapautta ja rauhaa.
Vuosi on ollut hyvin rankka enkä oikeastaan muista paljoakaan mitään yksityiskohtia muita kuin omat oireeni, levottomuuden, hädän, pelon…lopulta sen väsymyksen ja mustuuden, joka sitoi sänkyyn kiinni. Mieli oli musta, ajatukset oli mustia, mieli näki vain mustaa. Tulevaisuus näytti mustalta. Minua väsytti ja teki mieli nukahtaa mustaan ikiuneen. Mikään ei oikeastaan kiinnostanut, ei innostanut, mieli oli rikki ja repaleinen – heittelehdin sinne tänne ja tuonne henkisesti. Synkät ajatukset piinasi. Yritin vain selviytyä.
Tartuin apuun ja tukeen mitä minulle annettiin. Minulla kävi kotona ihmisiä katsomassa vointiani. En jaksanut välittää muusta kuin siitä, että pysyn hengissä. Voimani eivät riittäneet aina edes arjen hallintaan, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain pysyä hengissä vaikka välillä tuntui, että olisi helpompaa päästä pois – silloin ei kokisi tätä tuskaa. Koin arvottomuutta, riittämättömyyttä – vertailin itseäni muihin ja ruoskin itseäni miksen jaksa olla reipas. Vähitellen väsyin siihenkin. Oli vain pakko olla ja hengittää. Vietin päiviä sängyssä, jolloin vain hengitin ja itkin.
Vasta nyt – toipuessani ja saadessani toipua rauhassa, tuntuu hetkittäin silltä, että masennus alkaa väistyä. Olen saanut apua ja tukea, olen saanut silmiä ja korvia ja tullut hyväksytyksi. Olen saanut luvan levähtää. Olen vihdoin itse itselleni sallinut luvan levähtää ja olla rauhassa tässä hetkessä. Olen opetellut pois kiireestä ja levottomuudesta, oppinut tunnistamaan turvattomuuden sisälläni mikä minua ohjailee. On ihana saada vain olla. Ilman mitään ajatuksia ja anaysointia päässäni. Vain olla.
Tuntuu, että tästä voikin sittenkin parantua ja eheytyä. Välillä sekin on tuntunut mahdottomalta. Mutta nyt tuntuu, että ehkä sittenkin! Mieli ei kuitenkaan kiirehdi parantumaan vaan ottaa tipuaskelia.
Olen tehnyt rajoja. Kuunnelut omaa sydäntäni ja mieltäni. Mikä minua palvelee ja mikä edistää minun hyvinvointia. Olen ollut tarkka siitä mitä annan itseeni tarttua ja mistä kannan huolta. Olen opetellut päästämään irti.
Yksin en olisi selvinnyt – vaikka olen aina ajatellut, että minä jos kuka selviän itsekseni. Ei. Olen saanut romahtaa. Olen saanut näyttää häpeällisistä häpeällisimmät puoleni ja varjoni. Olen saanut riisua haarniskan ja olla heikko. Aina uudelleen huomaan, että olen sairastunut vääränlaiseen vahvuuteen. Yhä uudestaan.
Olen kiitollinen avusta. Olen kiitollinen elämälle siitä, että se paiskasi minut taas seinään. Kerään palasia ja rakennan uutta minuutta. Nöyrää minuutta. Rakastavaa minuutta. Kunnioittavaa minuutta.
Näin opin kunnioittamaan sitä kaikkea mitä minun ympärillä on – näkemään kaiken vilpittömän ja pyyteettömän rakkauden kautta.
Matkalla vielä. Ehkä aina. Ei sitä kukaan tiedä. Eikä tarvitse.
<3 Anuliini
” Pieni tyttö sisälläni etsii turvaa ja rakkautta. Opettelen olemaan aikuinen pienelle tytölleni ja rakastamaan häntä pyyteettä.”
Jätä kommentti